Vesistöjen veden laatua seurataan yhä useammin digitaalisilla kenttämittareilla. Kenttämittareiden tulos hyväksytään kuitenkin esimerkiksi ympäristölupien tarkkailuohjelmiin vain, jos tulos on varmistettu vesinäytteellä. Vesinäytteet analysoidaan laboratoriossa.
Veden laadun kenttämittauksia ja niiden käytettävyyttä vähätellään. Monen vesialan asiantuntijan mukaan syynä vähättelyyn on se, etteivät mittaukset ole vertailukelpoisia laboratoriomittausten kanssa tai se, ettei mittauksia ole akkreditoitu.
Olen vuosien ajan selvittänyt ja pohtinut kenttämittausten soveltuvuutta veden laadun arviointiin. Mielenkiintoni kohteena ovat olleet erityisesti kenttämittausten laatu ja tulosten käyttökelpoisuus viranomaistyössä. Ilmapiiri aiheen ympärillä on pikkuhiljaa muuttumassa: viime aikoina kenttämittauksia on hyväksytty jo joihinkin ympäristölupien tarkkailuohjelmiin.
Mitatun tiedon laatu oltava käyttötarkoitukseen sopivalla tasolla
Veden laatutietoja käytetään nykyisin useaan käyttötarkoitukseen aina ympäristölupien velvoitteiden tarkkailusta ympäristötietojen kansainväliseen raportointiin. Tärkeää on, että mitatun tiedon laatu, eli jäljitettävyys, vertailtavuus ja toistettavuus, on käyttötarkoitukseen sopivalla tasolla ja tallessa mittaustiedon kanssa samassa rekisterissä. Vain näin varmistetaan, että tietoa voidaan hyödyntää mahdollisimman laajasti jatkossakin.
Ympäristöhallinnon vesinäytteiden otto on ohjeistettua ja sertifioitua, ja laboratorioissa niiden analysointiin käytetään pääosin standardisoituja ja akkreditoituja määritysmenetelmiä. Vedenlaadun seurannoilla on hallinnossa yli viisikymmenvuotinen historia. Tänä aikana laboratorioissa käytettyjä määritysmenetelmiä on muutettu useaan kertaan. Uudet menetelmät ovat kuvanneet tutkittavaa ilmiötä tarkemmin ja yksiselitteisemmin ja usein ne ovat olleet myös ympäristöystävällisempiä ja työsuojelullisesti parempia kuin vanhat menetelmät. Usein vanhan ja uuden menetelmän vertailtavuudessa olisi kuitenkin ollut parannettavaa.
Näytteenottajan tiedot ja taidot varmistetaan näytteenoton sertifiointijärjestelmällä. Näytteenoton systemaattiset ja satunnaiset virheet ovat kuitenkin ympäristöstä kerätyn tiedon vaikeimmin arvioitavia virheitä. Yleensä kyse on virheellisestä näytteenottopaikan ja -ajankohdan valinnasta tai virheestä itse kenttätyössä. Kenttätyö lisää tuloksen epävarmuutta yleensä huomattavasti enemmän kuin analytiikka. Hallinnon tietojärjestelmiin ei kuitenkaan viedä näytteenoton aiheuttamaa virhettä. Laboratorion mittausepävarmuus sen sijaan nykyään yleensä viedään tietojärjestelmiin mittaustuloksen mukana.
Digitaalisten kenttämittausten etuina on datan määrä ja jatkuvuus
Digitaalisen kenttämittauksen ylivoimaisina etuina on datan määrä ja jatkuvuus. Tulokset kuvaavat luonnonilmiöitä entistä paremmin ja ne saadaan käyttöön välittömästi. Ympäristömittausala on kehittynyt viime vuosina valtavasti maailmalla ja Suomessa. Suomeen on syntynyt useita uusia innovaatioita, mittalaitteita ja mittauspalveluita tuottavia yrityksiä. Tiedonsiirto tietokantoihin toimii luotettavasti, ja tietokantoihin voidaan viedä haluttaessa myös tietoa mittauksen laadusta.
Voitaisiinko vedenlaadun kenttämittaukset nähdä viranomaisten seurannoissa ja valvonnoissa uusina itsenäisinä mittausmenetelminä, joiden hyväksyttävyyttä ei tarvitsisi varmistaa näytteenotolla ja laboratorioanalyysilla? Kenttämittausten tulosten laadulle määriteltäisiin omat laatutekijät.
Miten kenttämittauksien laatu sitten varmistetaan? Mittalaitteen toimivuus ja toistettavuus selvitetään validoinnin yhteydessä, kuten laboratoriolaitteidenkin, ja samalla määritetään mittalaitteen määritysraja ja mittausepävarmuudet. Vertailumittaukset ja säännölliset tarkastukset standardeihin takaavat puolestaan mittalaitteen käytönaikaisen toimivuuden. Mittalaitteen toimivuus varmennetaan mittalaitteen hyvällä, kuhunkin mittauskohteeseen riittävällä, huollolla ja muulla ylläpidolla. Akkreditointi tietenkin kruunaisi koko laatuketjun, mutta siihen on kenttämittauksissa yltänyt vain harva toimija Euroopassa, esimerkiksi SYKEn Merikeskus Algaline-mittauksissaan.
Onkohan tämä digiaikakauden ajatus kenttämittauksista itsenäisinä ympäristötiedon tuotantomenetelmänä liian radikaali meille vesialan asiantuntijoille?
Olen Tero Väisänen, ympäristötekniikan tohtori, ympäristömittausten ja laboratorioalan konkari sekä SYKEn laboratoriokeskuksen kehittämispäällikkö. Vapaa-aikaani värittää musiikki ja mökkeily eri muodoissaan.
Puh. 0295 251 762
etunimi.sukunimi@ymparisto.fi
Blogikirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä ne edusta Suomen ympäristökeskuksen virallista kantaa