Materiaalien sääntely jätteenä muodostaa pullonkaulan niiden järkevälle hyötykäytölle. Tällaisen väitteen kuulee usein kiertotaloudesta puhuttaessa. Esimerkiksi erilaisten rakennus- ja purkujätteiden jätestatusta pidetään haittana niiden hyödyntämiselle. Jätesääntelyä siis pidetään ylikattavana, eli se kattaa aineita ja esineitä, joita ei tulisi enää pitää jätteenä. Kuinka mittavasta ongelmasta on kyse, ja mitä sille voitaisiin tehdä?
Jätesääntelyn alkuperäisenä tarkoituksena on ihmisen terveyden ja ympäristön varjeleminen riskeiltä, joita pois heitetyt tavarat ja teollisessa toiminnassa syntyneet myrkyt ja ylijäämämassat aiheuttavat. Luonnonvarojen vähentyessä on kuitenkin mietittävä yhä tarkemmin voitaisiinko jätteitä pois heittämisen sijasta kierrättää tai käyttää uudelleen. On kuitenkin edelleen muistettava, että materiaali on jätettä siksi, että sen hallitsematon käsittely aiheuttaa terveys- ja ympäristöriskejä. Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että joissain tapauksissa jätesääntely on ylikattavaa. Joihinkin jätemateriaaleihin ei liity sen kummempia riskejä kuin kaupan oleviin tuotteisiin.
Onko jätesääntelyn ylikattavuus suuri ongelma? Joissain tapauksissa jätteeksi luokittelu voi aiheuttaa sääntelytaakkoja, jotka vähentävät jäteperäisten materiaalien houkuttelevuutta neitseellisiin raaka-aineisiin verrattuna esimerkiksi tekemällä toiminnasta ympäristöluvanvaraista tai kokonaan estämällä sen. Muualla Euroopassa on saavutettu huomattavia hyötyjä sääntelyllä, jossa jätteeksi luokitellut materiaalit onkin luokiteltu sivutuotteiksi tai niiden jätteeksi luokittelu on päättynyt niiden tullessa End of Waste -tuotteiksi.
Suomessa ei ole vielä tartuttu näihin EU:n jätedirektiivin sallimiin mahdollisuuksiin. Jos yleistä sääntelyä ei ole, voidaan jätteeksi luokittelemisesta päättää tapauskohtaisesti. Suomessa on tehtykin muutamia tapauskohtaisia päätöksiä ympäristölupien yhteydessä. Näyttää kuitenkin siltä, että ympäristölupaprosessi on turhan jäykkä pelkän jätestatuksen arviointiin.
Kun aine tai esine ei enää ole jätettä, sitä säännellään samalla tavoin kuin vastaavia neitseellisiä aineita ja esineitä. Neitseellisenkin materiaalin käytölle on olemassa rajoja ja valvontamekanismeja. Lisäksi on otettava huomioon, että jätevirrat ovat usein neitseellisiin tuotteisiin verrattuna epäpuhtaita ja niiden koostumus vaihtelee. Siksi laadun takaaminen voi vaatia neitseellisiä materiaaleja laajempaa kontrollia ja tiukempia reunaehtoja. Jätteeksi luokittelun poistaminen voikin itse asiassa kasvattaa materiaalia koskevien säännösten määrä.
Kokemukset jätteeksi luokittelun poistamisesta ovat kuitenkin pääosin hyviä. Suomessa kansallinen sääntely kannattaa aloittaa jätevirroista, joiden ominaisuudet ja käytön edellytykset tunnetaan hyvin, kuten esimerkiksi betonimurskeesta. Lyhyessä juoksussa tapauskohtaisen päätöksenteon laatua ja tasapuolisuutta voitaisiin edistää hakijoita ja päätöksentekijöitä ohjeistamalla. Pitkässä juoksussa voitaisiin pyrkiä sujuvampaan päätöksentekomekanismiin.
Topi Turunen on tutkija SYKEn ympäristöpolitiikkakeskuksen systeeminen muutos -ryhmässä. Häntä kiinnostavat kiertotalouden kiemurat ja jätesääntelyn pykäläviidakko.
Puh. 0295 251 929
etunimi.sukunimi@ymparisto.fi.
Blogikirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä ne edusta Suomen ympäristökeskuksen virallista kantaa.